JOULULAHJAPANIIKKI - TURHAA(KO?)

Olen niitä ihmisiä, jotka joka vuosi hieman reilu kuukausi ennen joulua havahtuvat siihen, ettei lahjaideoita liiaksi ole ja jotka repivät tuosta huomiosta pienimuotoisen stressin. Olen juuri niitä ihmisiä, jotka joka vuosi vannovat, että ensi vuonna lahjoja hankitaan pitkin vuotta, ettei joulun alla tarvitsisi kokea sitä armotonta joululahjarumbaa. Onko tuosta stressistä, panikoinnista ja vannomisesta lopulta sitten kuitenkaan yhtään mitään hyötyä? 

- Ei, pikemminkin päinvastoin. 

En voi väittää, että tänäkään vuonna olisin pienimuotoiselta joululahjapaniikilta säästynyt, mutta olen myös huomannut, että ideat voivat tulla nenän eteen näkemättä edes sen suurempaa vaivaa, ikään kuin taivaanlahjana. Näin kävi esimerkiksi pohtiessani lahjaa isoveljelleni sekä hänen avovaimolleen. Hieroin harmaita aivosolujani kiivaasti yhteen ja pian törmäsin uutiseen, jossa ilmoitettiin päivämäärät ja paikkakunnat Jarkko Saariluoman ensi kevään stand up-kierteelle - lahjaidea oli siinä!

Olen myös ymmärtänyt, että vaikka "spessumpien" lahjojen osto onkin moninverroin kivempaa, ei jokaiselle lahjansaajalle tarvitse keksiä jotain erikoisempaa. Erikoisemman lahjan saajaa voi vaihdella vaikka vuosittain mielensä mukaan! Erikoisemmat lahjat tänä vuonna minulta saavat juurikin veljeni ja hänen avovaimonsa, sekä oma poikaystäväni - joskin minuunkin kohdistuu osa hänen lahjastaan.  Esimerkiksi vanhempani sen sijaan saavat minulta joulukorin, johon sekä ostan että teen itse jouluisempia juttuja sisällöksi!

Eikähän joulussa se lahjojen antaminen tärkeintä olekaan, vaan läheisten kanssa vietetty ihana aika :-)

MUSTA TULI MAALARI!

Jokin aika sitten minussa heräsi ajatus siitä, kuinka kivaa maalaaminen voisi vapaa-ajan ajanvietteenä ollakaan. En ollut maalannut aiemmin kuin ainoastaan yhdeksännen luokan valinnaiskuviksen tunnilla, ja silloisen työni aihe jäi minua hieman kaivelemaan - enkä kyllä ollut itse lopputulemaankaan täysin tyytyväinen.

Viime viikon tiistaina iltapäivän lukiotuntien jälkeen olin jo valmiiksi keskustassa ja päätin kotimatkalla poiketa Suomalaiseen kirjakauppaan katsastamaan mihin hintaan siellä olisi maalaustarvikkeita tarjolla. Kuinka ollakaan, aivan ensimmäiseksi löysin aivan kelpo sivellinsetin tarjouskorista. Nappasin paketin mukaani ja suuntasin varsinaiselle maalaustarvikehyllylle. Aikani selailin värejä ja pian löysin etsimäni - monipuolisesti värejä omaavan akvarelliväripakkauksen. Katsahdettuani hintaa en epäillyt enää hetkeäkään uuden harrastuksen aloittamista, vaan otin hyllystä ostettavakseni myös maalauspohjia sekä palettiveitsen. Yhteensä hintaa tuotteille tuli hieman vajaa 30 euroa, eikä innostuksen tuon hinnan maksettua ainakaan laantunut - pikemminkin päinvastoin.

Aloitellessani maalausharrastustani alkoi isänpäivä kolkutella jo ovella, joten päätin, että ensimmäinen työni tulisi olemaan isänpäivälahja rakkaalle isälleni. 

Ei kulunut aikaakaan, kun aihekin oli jo valittu ja siveltimet suihkivat väriä kalpean valkealle maalauspohjalle.

Lopputulokseen olen aikalailla tyytyväinen! Kyseessä oli kuitenkin vasta ensimmäinen työ muutaman vuoden takaisen kuvistyökokeilun jälkeen. Tottakai itsekriittisenä henkilönä löydän jos jonkinlaista parannettavaa kätteni jäljistä, mutta tärkeintä on, että lahjansaajaa vaivannäköni miellytti. 

Tästä on hyvä jatkaa! :-)

ELÄMÄ ON ARVAAMATONTA

Taas havahduin siihen ajatukseen, kuinka kiittämätön lopulta voinkaan olla. On uskomatonta ja äärettömän kauheaa, että sen huomaamiseen tarvitaan aivan liian usein joku konkreettinen kamala tapahtuma. Mun elämässä asiat kuitenkin on todella hyvin: Mulla on ihana perhe, poikaystävä, ystävät ja kaverit, jotka kuuntelee niin mun iloja kuin surujakin. Mulla on katto pään päällä, keuhkot millä hengittää ja jalat millä kävellä. Ja ennen kaikkea oon elossa.

 Mulla on hirvittävän surullinen olo sen takia, että oon niin kiittämätön, koska tänään just tässä kaupungissa missä tällähetkellä asun, joku suurinpiirtein ikäiseni joutui jättämään tämän maailman jäätyään junan alle tasoristeyksessä. Tasoristeyksessä, jonka mäkin oon useita kertoja ylittänyt aivan viime aikoina. Entä jos se nuori olisinkin ollut minä? Entä jos minä en istuisikaan enää tässä? Tai entä jos se olisi ollutkin joku minulle tärkeä ihminen?

 Jossittelu ei tietenkään auta tässä tilanteessa yhtään mitään tai ketään, mutta kyllä nuo mielessä hyrrän lailla pyöriskelevät ajatukset herättelevät ja saavat miettimään suhtautumistaan omaan elämäänsä, joka ei todellakaan ole kaiken sen nillityksen arvoinen, mitä itselleen antaa ymmärtää. Nillityksen aiheen sijaan elämä on ainutkertainen ja arvokas ilmiö, ja sitä pitäisi osata arvostaa ja nauttia siitä niin kauan kun sitä suinkin kestää. 

En halua enää olla kiittämätön.