ELÄMÄ ON ARVAAMATONTA

Taas havahduin siihen ajatukseen, kuinka kiittämätön lopulta voinkaan olla. On uskomatonta ja äärettömän kauheaa, että sen huomaamiseen tarvitaan aivan liian usein joku konkreettinen kamala tapahtuma. Mun elämässä asiat kuitenkin on todella hyvin: Mulla on ihana perhe, poikaystävä, ystävät ja kaverit, jotka kuuntelee niin mun iloja kuin surujakin. Mulla on katto pään päällä, keuhkot millä hengittää ja jalat millä kävellä. Ja ennen kaikkea oon elossa.

 Mulla on hirvittävän surullinen olo sen takia, että oon niin kiittämätön, koska tänään just tässä kaupungissa missä tällähetkellä asun, joku suurinpiirtein ikäiseni joutui jättämään tämän maailman jäätyään junan alle tasoristeyksessä. Tasoristeyksessä, jonka mäkin oon useita kertoja ylittänyt aivan viime aikoina. Entä jos se nuori olisinkin ollut minä? Entä jos minä en istuisikaan enää tässä? Tai entä jos se olisi ollutkin joku minulle tärkeä ihminen?

 Jossittelu ei tietenkään auta tässä tilanteessa yhtään mitään tai ketään, mutta kyllä nuo mielessä hyrrän lailla pyöriskelevät ajatukset herättelevät ja saavat miettimään suhtautumistaan omaan elämäänsä, joka ei todellakaan ole kaiken sen nillityksen arvoinen, mitä itselleen antaa ymmärtää. Nillityksen aiheen sijaan elämä on ainutkertainen ja arvokas ilmiö, ja sitä pitäisi osata arvostaa ja nauttia siitä niin kauan kun sitä suinkin kestää. 

En halua enää olla kiittämätön.